Voltin saapuessa meille se oli ehkä maailman ihanin ja kiltein pentu. Voltti otti paljon kontaktia ihmiseen ja hakeutui mielellään ihmisten lähelle. Voltissa ei ollut ikinä vaaraa, että siitä olisi tullut koirien koira, vaan se leimaantui vahvasti ihmisiin. Voltti oli kiltti ja helppo pentu. Se meni reippaana paikkaan kuin paikkaan ja osasi rauhoittua nukkumaan paikassa kuin paikassa. Sillä oli aina hyvä keskittymiskyky ja halu tehdä ihmisen kanssa. Voltti oli harkitsevainen ja rauhallinen. Itsepäisen koko ajan haukkuvan sheltin jälkeen Voltti oli kuin unelma. Uuden oppiminen oli Voltille kuitenkin aina vaikeaa, eikä oikeastaan ikinä oppinut tarjoamaan käytöksiä. Naksuttimen esiin kaivaminen sai sen lähinnä omaan passiiviseen kuplaansa. Koska halusin kouluttaa Volttia pääosin tarjoamisen kautta niin jouduin opettelemaan, miten saan Voltin pysymään aktiivisena ja saan vahvistettua sen itseluottamusta. Voltti halusi aina tehdä kaiken oikein ja asiat opittuaan se mielellään toisti mekaanisesti samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Voltti oli kaikista onnellisin, kun se tiesi, mitä se oli tekemässä ja sai aina tehdä samoja asioita. Voltin kanssa ei tarvinnut ikinä miettiä sitä, että miten treeneistä saa monipuolisia ja vaihtelevia vaan enemmänkin niin, että miten treeneihin saa ujutettua jonkun uuden asian siten, että pääosa treenistä pysyi tuttuna ja turvallisena.
Voltilla oli pennusta saakka vaikeuksia mennä maahan ja istua. Lykkäsin maahanmenon ja istumisen opettamista pitkään ja odotin, että sellainen ns. pennun löysyys menisi ohi. Se ei kuitenkaan ikinä mennyt ohi, vaan kuukaudet kului ja Voltti ei edelleenkään kyennyt istumaan tai makamaan pitkiä aikoja paikallaan. Voltti sai tehdä paikallaolot aina lonkkamakuussa, joka oli sille mieleisin asento. Yritin kovasti saada Volttia käyttämään takapäätänsä paremmin. Opetin sen esim. lenkeillä menemään käskystä ravia ja ulkoilutin sitä paljon vaihtelevissa maastoissa. Teimme paljon myös erilaisia kropanhallintaa parantavia harjoituksia. Voltin kropan löysyys ei kuitenkaan koskaan loppunut. Sen jalat pääsivät elämään paljon liikkeessä ja sen oli vaikea pysyä samassa asennossa. Yhden vuoden tietämillä sen oli helpompi istua ja pystyi jo istumaan esim. luoksetulon jätön ajan paikoillaan. Kaukojen treenaaminen osoittautui lähes mahdottomaksi. Voltti pinnisteli ja pinnisteli, mutta asentojen tekeminen oli sille vaikeaa. Kun totesin takapää kaukot mahdottomiksi, aloin opettaa sille etupää paikallaan kaukoja, mutta niissäkin maahanmeno oli sille vaikea, koska sen jalat jäivät sojottamaan ihan mihin asentoon vain.
Noin 9 kk iässä Voltilla alkoi esiintyä aggressiivisuutta. Aluksi kyse oli resurssiaggressiivisuudesta ja koirien välisiin suhteisiin alettiin puuttua tarkemmin ja huolehdimme, ettei Pörri päässyt ottamaan Voltilta mitään Voltin mielestä arvokasta. Omien asioiden puolustaminen alkoi silti Voltilla voimistua ja marras-joulukuussa Voltti kävi ensimmäistä kertaa Pörrin päälle. Erityisesti jouluaatto jäi mieleeni, kun Voltti kävi muutaman tunnin sisään neljä kertaa Pörrin päälle. Koiria erottaessani jouduin myös itse Voltin puremaksi. Muuten Voltti ei ikinä purrut ihmistä, vaan sen selkeä kohde oli Pörri. Alkoi käydä selväksi, että koiria on tietyissä tilanteissa pakko eristää toisistaan ja niitä ei voi enää jättää valvomatta kahdestaan. Päällekäymisiä tuli aina silloin tällöin. Aina aloitteellinen osapuoli oli Voltti. Pikkuhiljaa päälle käymiset alkoivat käydä entistä järjettömimmiksi, eikä mitään ulkoista syytä ollut nähtävillä. Aloin kirjata päällekäymistilanteita ylös, jotta saisin hahmotettua, mistä ongelma johtui. Myös Pörrin käytöksessä alkoi näkyä eroja. Pörri alkoi olla kotona varuillaan. Se ei mennyt juomaan, vaikka sen oli jano. Se ei mennyt yläkertaan, vaikka sen teki mieli. Pörri alkoi kotona kulkea varovaisesti hiippailen seiniä pitkin. Oli raskasta katsoa miten Pörri alkoi olla varjo entisestä Pörristä. Myös Voltti alkoi vetäytyä paljon omiin oloihinsa. Se nukkui paljon pienellä kerällä pöydän alla ja murisi sieltä kaikille, jos joku liikkui asunnossa.
Otin yhteyttä myös pariin ongelmakoirakouluttajaan, joista toinen kävi meillä kotonakin tarkkailemassa tilannetta. Voltin kanssa alettiin treenata impulssikontrolliharjoituksia, jotta se oppisi toisenlaisen käyttäytymismallin päällekäymisen sijaan. Pohdimme myös koirien leikkaamista, sillä tässä vaiheessa pidimme mahdollisena uros/uros kähinöitä. Meillä kotona käynyt ongelmakoirakouluttuja kuitenkin sanoi, että leikkaamisesta voisi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Koirat selkeästi viihtyivät keskenään ja niillä oli hyvät välit, kun Voltti oli hyvällä tuulella. Kävimme ongelmakoirakouluttajan kanssa myös lenkillä, jossa hän kiinnitti huomiota Voltin pakonomaiseen tarpeeseen pysyä liikkeessä ja kiihtyä. Samoihin aikoihin aggressiivisuuden kanssa Voltilla alkoi esiintyä lenkeillä kiihtymistä ja se alkoi vetää hihnassa. Monikin kouluttaja, kaveri yms. sanoi, että Voltin kiihtyminen ei ollut normaalia. Se kehitti kiihtymisellään itselleen stressiä, josta ei käytännössä koskaan päässyt palautumaan, koska koiraa oli pakko ulkoiluttaa. Siirryimme lenkkeilemään entistä enemmän vapaana metsissä ja harjoittelimme joka lenkillä rauhoittumista ja rentoa mielentilaa, mutta treeni ei tuottanut tulosta.
Ongelmakoirakouluttaja huomasi lenkillä kuitenkin, että Voltin vasemman jalan jalkaterä pääsi kääntymään sisään ja ulospäin. Hän sanoi, että yleensä tällaiset liikkeet syntyvät koirille, joilla on joko ongelmia polvessa tai erittäin löysät lonkat. Ensimmäistä kertaa joku sanoi, että Voltin ongelmien syy voisi olla kipu. Voltti kuvattiin seuraavana päivänä ja kuvat olivat lohdutonta kuultavaa. Voltin lonkat olivat hyvin löysät ja niissä oli nivelrikkoa. Aloin jumpata Voltin takapäätä tasapainotyynyn kanssa säännöllisesti, tein sen kanssa entistä enemmän ravimetsälenkkejä, aloitin nivelravinteet ja ongelmakoirakouluttajan suosituksesta Voltille hankittiin kipulääkekuuri. Kun Voltti oli syönyt kipulääkettä neljä päivää, sen käytös alkoi muuttua. Aggressiivisuus väheni selvästi, se alkoi kotona tehdä muutakin kuin nukkua keittiön pöydän alla. Se alkoi kotona uudelleen kiinnostua leluista ja se oli selvästi rennompi Pörrin kanssa. Se alkoi rentoutua lenkeillä ja pakonomainen ravaaminen alkoi vähentyä. Kuitenkin edelleen tuli myös niitä huonoja päiviä, jolloin Voltin kanssa oli pakko olla varuillaan, ettei se vahingoittaisi Pörriä. Valitettavasti päällekäymisiä pääsi tapahtumaan, mutta sen verran harvempaan, että tilanne tuntui olevan hallinnassa, kunnes tuli juhannus. Voltin kipulääkeannos puolitettiin ja samaan syssyyn sille tuli paljon vapaana juoksemista ja stressaavia tilanteita. Voltti oli koko juhannuksen niin aggressiivinen, että se jouduttiin eristämään omaan huoneeseen. Huoneessa Voltti lähinnä nukkui yksin sängyn alla ja murisi. Voltilla alkoi myös esiintyä unissaan murisemista.
Annen käynnin jälkeen nostimme uudelleen kipulääkeannosta ja taas tuli niitä hyviä päiviä. Niitä päiviä, jolloin aloin saada käsitystä siitä, miten ihana koira Voltti olisi, jos kipu ei varjostaisi sen elämää. Voltti oli kuitenkin perusluonteeltaan iloinen, avoin, sosiaalinen ja kaikin puolin varsin hurmaava koira. Ihmisten oli vaikea uskoa, millainen se oli kotioloissa. Eipä Voltti kipua paljon muualla näyttänytkään kuin kotona. Vaikka välillä tuntui toivo nousevan ja kaikki menevän ok, aloin kiinnittää huomiota siihen, että Voltti oli hyvin kosketusarka takapäähänsä. Kynsiä leikattaessa se vain tärisi, eikä kyennyt syömään. Tassuja nosteltaessa se murisi ja yritti vetää tassua pois. Vihdoin aloin herätä myös siihen, että Voltti söi itseään paljon ja monissa eri tilanteissa. Erityisesti se söi selkäänsä, takajalkojansa ja hännänjuurtansa. Kävimme fyssarilla, jossa Voltti ei antanut hoitaa itseään. Fyssarin testeissä kävi ilmi, että Voltti yritti kaikin keinoin säästellä vasenta jalkaansa, jonka lonkka oli huonompi. Tämä puolestaan sai sen kropan muualta jatkuvasti jumiin. Fyssarin mukaan Voltin takapään tilannetta ei saisi paljonkaan paremmaksi jumppaamalla. Voltin tulevaisuus alkoi näyttää varsin lohduttomalta.
Kun aloin osata paremmin lukea Voltin kipuoireita, aloin havahtua siihen, että Voltti kipeytyi pitkistä lenkeistä. Aloin jättää sitä pitkiltä lenkeiltä kotiin tai lyhensin lenkkejä. Voltilla alkoi esiintyä itsensä syömistä myös ulkokenttätreeneissä ja lenkkien aikana. Koska Voltin vointia ei voitu auttaa edes lääkkeillä ja Voltin ennuste oli lohduton, aloimme kypsytellä mielessämme lopetuspäätöstä. Lopetuspäätöksen tekeminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä Voltti oli treeneissä äärimmäisen hieno. Etenimme sen kanssa kesän aikana paljon ja se olisi ollut suht pienellä treenillä kisavalmis tokon alokasluokkaan.
Heinäkuun lopussa Voltti kävi Pörrin päälle kolmena päivänä peräkkäin. Näistä viimeisin oli tilanne, jossa Voltti oli olohuoneessa ja Pörri tuli keittiöstä olohuoneeseen. Voltti alkoi murista Pörrille, joka lähti takaisin keittiöön häntä koipien välissä ja samassa Voltti kävi Pörrin päälle takaapäin niin, että ensimmäistä kertaa Pörristä irtosi karvatuppoja. Tämän päällekäymisen jälkeen Voltin kipulääkeannosta nostettiin ja se alkoi saada kipulääkettä aamuin illoin, jotta aamuaggresiivisuus vähenisi. Pörristä kuitenkin huomasi, että nyt oli menty jonkun rajan yli ja Pörri ei enää pystynyt luottamaan Volttiin. Poikien välit eivät enää koskaan palanneet ennalleen, vaan Pörri alkoi vältellä ja pelätä Volttia. Tuntui siltä, että minun oli tehtävä aivan kaikkeni, jotta Voltti ei enää ikinä kävisi Pörrin päälle. Tokoleirillä minulla oli vihdoin aikaa pysähtyä tarkkailemaan Volttia ja miettiä tilannetta. Kun Voltti oireili siellä selvästi ja söi itseään runsaasti, vaikka se oli juuri hoidatettu, syntyi lopullinen päätös Voltin lopettamisesta.
Irtipäästäminen oli kuitenkin täyttä tuskaa. Koska niitä hyviäkin hetkiä oli loppuun saakka, tuntui koko ajan, että kyllä tässä voitaisiin vielä hetki selvitä. Lopulta totesin, että Voltin elämän pitkittäminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kenenkään etu. Samalla tajusin, että en ole juuri koskaan saanut tutustua siihen ns. oikeaan Volttiin vaan Voltti oli ensin pentu ja sen jälkeen kipukoira. Mitään muuta en voisi toivoa enempää kuin, että Voltti olisi ollut terve ja että sen elämää ei olisi varjostaneet kivut. Sitä kukaan ei osannut sanoa, että miksi Voltti reagoi kipuun niin voimakkaasti. Jäi myös arvailujen varaan se, että oliko Voltilla hermokipuja vai ei. Nyt Voltti kuitenkin on kivuton ja minä kokemusta rikkaampi. Päivääkään en vaihtaisi pois. Voltin vilpitön rakkaus oli jotain niin hienoa ja sen iloinen ja hyväntuulinen luonne jotain niin ihanaa. Voltin kanssa treenattiin paljon vauhtiliikkeitä, jotka olivat Voltin suosikkeja. Juostessaan Voltti hetkeksi unohti kaikki kivut ja eli hetkessä. Se yritti aina tehdä parhaansa ja käsi sydämellä voin sanoa, että Voltin kanssa oli aina ilo treenata. Sen ihana hännän huiskutus on syöpynyt niin syvälle verkkokalvolleni, etten varmaan ikinä voi unohtaa sitä. Mielelläni olisin treenannut Voltin kanssa vielä kauemminkin ja käynyt esittelemässä sitä koekehissäkin, sillä niin hieno pikkunassikka se oli. Kiitos Voltti niistä kaikista ainutlaatuisista hetkistä, joita sinun kanssa oli! Jätit minuun lähtemättömän vaikutuksen!
Tässä lopuksi vielä treenivideota Voltista. Meidän kotihalli oli yksi niistä harvoista paikoista, joissa Voltti ei ikinä näyttänyt kipua. Voltti rakasti hallia ja rakasti treenaamista.
