sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Taco tuli taloon

Taco on asunut meillä jo 1,5 kuukautta, joten lienee paikallaan kertoa lisää tästä hurmaavasta neitokaisesta. Taco muutti meille vain muutama päivä Voltin kuoleman jälkeen heti kesäloman alkajaisiksi. Paljon pohdin sitä, että mitähän ihmiset ajattelee, jos heti edellisen koiran kuoltua on uusi koira taloudessa. Taas heräsin siihen, että ajattelin sitä, mitä muut ajattelee, enkä sitä mikä meistä itsestä tuntuu oikealta. Ne muutamat päivät Voltin kuoleman jälkeen, jolloin olin kaksin Pörrin kanssa kotona, tuntuivat niin tyhjiltä. Jotain vauhtia, vipinää ja nuoruuden intoa puuttui elämästä, kun Volttia ei enää ollut. Koska iso osa Voltin surutyöstä tuli tehtyä jo Voltin eläessä, tuntui vaan niin oikealta heittäytyä uuteen seikkailuun heti samantien, kun tällainen mahdollisuus meille tarjottiin.

Ennen kuin haettiin Taco meille ehdin tavata Tacon kolme kertaa, kun kävimme Voltin kasvattajan luona. Olin iskenyt silmäni Tacoon jo kuvia nähdessäni ja olin ihan myyty, kun näin sen livenä. Se oli niin tomera ja täpäkkä pikkuotus. Ihan huikea penska, jota en saanut millään pois mielestäni. Suunnittelin mielessäni jo maanittelukeinoja, miten saan Voltin kasvattajan myymään Tacon meille, kunnes hän möläytti, että Taco olisi myynnissä. Ainoa asia, mitä välähti päässäni, oli kohtalo. Tämä on kohtalo. Taco on tarkoitettu meille. Hetken aikaa elättelin toiveita, että Janne suostuisi kolmanteen koiraan, vaikka järki tiesi sanoa, että ei. Elämä Voltin ja Pörrin kanssa oli jo tarpeeksi raskasta. Luovuimme ajatuksesta ja toivoin, että Taco löytäisi itselleen hyvän kodin. Aika kului ja Taco tuli julkiseen myyntiin. Teki mieli kirjoittaa jokaiseen ilmoitukseen, että ei se ole myynnissä, se muuttaa meille. Kun Voltti kerta toisensa jälkeen sai huonoja uutisia ja lopetuspäätös alkoi hahmottua, kyselin vaivihkaa, että jokos sillä Tacolla on koti tiedossa. Ei ollut vielä. Teki mieli kirjoittaa kasvattajalle, että "älä nyt sitten vaan myy sitä kenellekään, kun se muuttaa meille!", mutta pitäydyin hillitymmässä artikuloinnissa. Lopulta sitten sovittiin päivä, jolloin haetaan Taco meille koeajalle.


Aloitettiin yhteinen taival Jämiltä. Olimme Jannen kanssa vuokranneet sieltä mökin ensimmäiselle kesälomaviikolle. Ajateltiin, että parasta lähteä luomaan yhteistä tulevaisuutta ihan uusista ympyröistä. Ensimmäinen päivä oli kutkuttava. Ihan kuin olisi pikkupennun hakenut kotiin. Siinä sitä vain katseltiin toisiamme ja mietittiin puolin ja toisin, että kukahan tuo on. Ehdollistin heti Tacoa naksuun ja sain huomata, että Taco on todella nopea oppimaan asioita. Tacon olisi voinut vaikka heti samantien päästää vapaaksi, mutta pidettiin eka päivä siltä varmuuden vuoksi hihnassa. Taco kuitenkin leimaantui tosi nopeasti osaksi meidän perhettä ja jo seuraavana päivänä sillä oli paremmin toimiva luoksetulo kuin Pörrillä. Säät suosi meitä hienosti Jämillä ja saimme ulkoilla päivittäin kauniissa säässä Jämin jylhissä maastoissa. Mustikoitakin tuli poimittua yli 10 litraa ja Taco riipi marjoja puskista varmaan saman verran kuin Janne käsin. Pörri lämpesi Tacolle aika nopeasti ja ensimmäiset leikit nähtiin jo parin päivän sisällä. Jämillä olikin kiva rallatella.


Jämin jälkeen palasimme muutamaksi päiväksi kotiin ennen meidän Lapin reissua. Kaupungissa riittikin Tacolle ihmeteltävää, sillä Taco näki monen monta asiaa ensimmäistä kertaa elämässään. Musti ja mirri on melkoinen hirvityspaikka, joka oli Tacon mielestä varmaan enemmänkin kummitustalo kuin koirien suosikkikauppa. Kaupunkiympäristö oli kummallinen outoine tolppineen, kaappeine, ihmisjoukkoine ja äänineen. Ikävästi sattui juuri venetsialaisviikonloppu ja koko kaupunki paukkui koko lauantaiyön. Vaikka Tacoa jännitti kovasti monet asiat, rohkeasti se meni aina eteenpäin. Käytiin ensimmäistä kertaa poikkeamassa myös hallilla, joka oli niin outo paikka. Hieman kävi mielessä, että mitähän tästä tulee, jos Tacoa jännittää niin paljon kaikki. Lapin reissulla Taco kuitenkin paremmin leimaantui meihin ja kun palattiin Lapista kotiin se oli kuin eri koira. Liisa ihmemaassa oli vaihtunut koiraan, jonka olisi luullut aina asuneen kaupungissa. Edelleen sitä vähän jännittää Mustissa ja mirrissä, mutta muuten jänniä paikkoja ei enää ihan hirveästi löydy.


Lapin reissun jälkeen Taco päätettiin välikuvata vielä ennen lopullista päätöstä. Kuvista ei löytynyt mitään kriittistä, joka olisi pyörtänyt meidän päätöksen niin päätimme, että Taco muuttaa meille pysyvästi. Täytyy sanoa, että saatetaan olla vähän rakastuneita. Taco on jotenkin niin itselle käteen sopiva koira. Älykäs, nopea, kiihkeä ja kaikinpuolin tervepäisen oloinen. Tacon kanssa tuntuu siltä, että meillä on vain taivas rajana. Onneksi uskallettiin heittäytyä tälle matkalle, sillä Taco on nyt jo tuonut meidän elämään ihan hurjan paljon iloa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Pörrin kuulumisia

Pörri on jäänyt täällä blogissa vähän paitsioon viime aikojen tapahtumien vuoksi, mutta kerrotaanpa tähän väliin nopeasti Pörrin kuulumisia. Pörrin kanssa treenattiin kesällä ahkerasti ulkona ja Pörri oli ulkona ehkä paras, mitä se on ikinä ennen ollut. Aiemmin Pörri on tehnyt selvästi paremmin hallissa kuin ulkona, mutta nyt eroa ei juuri ollut. Teimme alkukesästä paljon kisamaisia ajatuksena kisailla TK2, mutta loppukesästä siirryin treenaamaan voittajan liikkeitä. Tavoitteena olisi päästä korkkaamaan ensi vuonna voittajaluokka. Eniten kesken on vielä tunnari, luoksarin stoppi ja kaukot. Muuten ollaan jo hyvällä mallilla. Olimme kesän myös Riitan tokon treeniryhmässä ja jatkoimme samassa ryhmässä myös nyt syksyllä.

Tokon lisäksi Pörri on tehnyt paljon aksaa. Koska Voltti ei pystynyt kesäkaudella enää aksaamaan, Pörri peri Voltin kesäksi ostetun treeniryhmän ja harjoitteli siis kaksi kertaa viikossa. Kesälomalla kävimme mittauttamassa Pörrin virallisesti pikkumaksiksi velipoikansa tapaan ja nyt odotellaan kovasti tammikuuta, jotta Janne ja Pörri pääsee kisailemaan.

Veli ja sen veli
Moni on kysynyt, mitä Pörri tuumasi Voltin kuolemasta. Mielestäni Pörri ei ole Voltin poismenoa noteerannut missään vaiheessa millään tavalla. Vaikka pojilla oli läheiset välit ja ne selvästi tykkäsivät toisistaan niin sitten vastapainoksi oli niin paljon sitä kuraa, että tilanne oli Pörrin kannalta varmaan aika plusmiinus nolla. Tacon kanssa Pörri on lämmennyt selvästi hitaammin kuin Voltin kanssa aikoinaan, mutta toisaalta Pörri ja Taco tulee tosi hyvin toimeen, vaikka eivät niin läheisiä vielä olekkaan kuin mitä Pörri ja Voltti olivat.

Uimassa käytiin kesällä harmittavan vähän, mutta onneksi ensi kesäksi Pörrillä on uintikaveri, nimittäin Taco on melkoinen vesipeto. Pitää käydä tovereiden kanssa talven aikana koirauimalassa, jotta ne pääsevät uimaan myös talven aikana.

Tässä vielä tuore aksavideo Pörrin eilisistä treeneistä, jossa pojat vetivät kisamaisesti rataa.


lauantai 16. syyskuuta 2017

Elämässä eteenpäin

Voltin kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi kuukausi. Kamalaa ajatella, että on jo noin kauan eletty ilman Volttia. Kertaakaan kuukauden aikana ei ole tullut fiilistä, että olisi tehnyt jotenkin huonon ratkaisun. Edelleen olen sitä mieltä, että päätös Voltin lopettamisesta oli vain ja ainoastaan oikea. Moni tuttu on kysynyt, että oliko Voltti oikeasti niin kipeä, että se oli pakko lopettaa. Uskon, että monen oli vaikea uskoa, miten kipeä Voltti oli, koska ei se näyttänyt ikinä kipua kodin ulkopuolella sillä tavalla, miten ihmiset mieltää kipukoiran käyttäytyvän. Voltti ei koskaan ontunut tai ollut esimerkiksi treeneissä haluton juoksemaan. Voltti juoksi kahta kauheammin, mitä kipeämpi se oli. Voltin suojamekanismi kipua vastaan oli pysyä koko ajan liikkeessä, sillä jäädessään paikoilleen se joutui kohtaamaan kivun. Voltin loppuaikoina tästä tuli jopa ongelma, sillä juokseminen oli sille täysin pakonomaista, eikä se enää käyttäytynyt kuin normaali koira.

Kuva Kaisa Jalava

Olen ollut yllättynyt, miten monia Voltin kuolema on koskettanut ja useampikin ihminen tunnustanut minulle itkeneensä Voltin lopettamista. Voltin ystävällisyys ja vilpitön ilo ja rakkaus teki minun lisäkseni myös moniin muihin ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen. Moni ihminen on meidän kanssa hengessä mukana ja antanut meille paljon tukea ja voimaa. Kaikki viestit, puhelut yms. ovat olleet minulle todella tärkeitä ja auttaneet pääsemään tästä eteenpäin. Iso kiitos myös teille kaikille, jotka laitoitte viime postaukseen kommentteja. Olen lukenut niitä monta kertaa ja miettinyt sitä, miten hienoja ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on. Kiitos <3

Kuva Kaisa Jalava

Iso osa surutyöstä tuli tehtyä jo ennen Voltin lopettamista, sillä viimeiset elinviikot menivät pääosin Voltin tilanteen setvimiseen ja lopetuspäätöksen haudutteluun. Koko muu elämä jäi täysin retuperälle, mistä eniten joutuivat kärsimään Pörri ja Janne. Myös lopettamispäivä oli tärkeä etappi surutyössä ja oli hienoa, että sain omistaa sen kokonaan Voltille. Aamulla kävimme Voltin, Pörrin, Millin, Popan ja Priyan kanssa metsälenkillä oikein kauniissa kesäsäässä ja parhaat kaverukset saivat juosta sydämensä kyllyydestä viimeisen kerran ja jättää toisilleen jäähyväiset, vaikka eivät sitä itse varmasti tajunneetkaan. Kun Voltti oli kuollut, laitoimme Voltin arkkuun ja kävimme hautaamassa Voltin Jekku-koiran viereen ison kuusen alle. Muistan varmasti ikuisesti sen, miten istuimme Jannen, Pörrin ja arkun kanssa traktorin kyydissä ja kaunis ilta-aurinko laski metsän puiden taakse. Kun vielä ennen arkun laskemista hautaan avasin arkun ja viimeisen kerran silitin Voltin silkkisen pehmoista turkkia, realisoitui hyvin se, että Voltti oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, sillä Voltin ruumis oli jo ihan kylmä ja kova.

Kuva Kaisa Jalava

Ensimmäiset päivät ilman Volttia olivat raskaita ja itku tuli helposti. Vielä edelleenkin itku tulee herkästi, jos näen Voltista videoita. Tänään herkistyin myös hallilla, kun ensimmäistä kertaa Voltin kuoleman jälkeen kävin treenaamassa. Tietysti myös tällaisten postausten kirjoittaminen saa kyyneleet virtaamaan. Ikävin asia Voltin kuoleman jälkeen on ollut se, että myös Voltin toiselle siskolle kuvattiin D:n lonkat ja kuvista löydettiin myös nivelrikkoa. Kun sain tiedon tästä, niin tietenkin pääsi itku. Voltin tulokset olivat vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Onneksi kumpikaan Voltin D-lonkkaisista siskoista ei ole oireillut millään tavalla ja he voivat jatkaa normaalia elämää. En voi toivoa muuta kuin paljon kivuttomia ja onnellisia vuosia Voltin sisaruksille.

Kuva Kaisa Jalava

Paljon olen näiden menneiden viikkojen aikana miettinyt sitä, että miksi juuri Voltti oli niin kipeä. Miksi Voltti ei pärjännyt huonojen lonkkiensa kanssa, vaikka monet muut koirat pärjää. Fyssarin ja hierojan epäilyt mahdollisesta hermokivusta tuntuu ihan mahdolliselta syyltä ja mielestäni selittäisivät hyvin myös sitä, että miksi Volttia ei saatu kipulääkkeilläkään täysin kivuttomaksi. Jotenkin tuntuu niin kamalan epäreilulta, että miksi juuri Voltille jaettiin tämmöiset kortit. Silloin, kun Voltti kuvattiin niin ajattelin, että Voltilla olisi ollut vielä edessä useita elinvuosia. En osannut kuvitella, että aikaa laskettiin jo kuukausissa. Oli järkytys, että Voltin kunto huononi niin nopeasti kesän aikana.

Kuva Kaisa Jalava
Yksi eniten lohduttava ajatus tämän koko prosessin aikana on ollut se, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen ovi avautuu. Koiria ei voi olla määräänsä enempää kerralla ja kun laumasta äkisti vapautuu paikka, on mahdollista ottaa sellainen koira, jota muuten ei elämäänsä voisi ottaa. Ilokseni voin kertoa, että meidän laumaan on saapunut uusi jäsen, joka on vienyt meidän sydämen ihan totaalisesti. Instagram-seuraajat ja Facebook-kaverit on jo tietävätkin, mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin, että meidän perheen uusi (kiintiö) bc on 9 kk ikäinen Taco-tyttö. Taco on tuonut meidän elämään ihan hurjan paljon iloa ja toivoa paremmasta huomisesta. Elämä jatkuu.

Taco

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Voltti 4.3.2016-17.8.2017

Suuren surun murtamana kerron teillekin, että Voltti on nukutettu ikiuneen tällä viikolla. Voltin kunto meni kesän kuluessa koko ajan huonompaan suuntaan ja lopulta oli aika tehdä raskas päätös ja Voltti nukutettiin ikiuneen torstaina 17.8.2017.


Voltin saapuessa meille se oli ehkä maailman ihanin ja kiltein pentu. Voltti otti paljon kontaktia ihmiseen ja hakeutui mielellään ihmisten lähelle. Voltissa ei ollut ikinä vaaraa, että siitä olisi tullut koirien koira, vaan se leimaantui vahvasti ihmisiin. Voltti oli kiltti ja helppo pentu. Se meni reippaana paikkaan kuin paikkaan ja osasi rauhoittua nukkumaan paikassa kuin paikassa. Sillä oli aina hyvä keskittymiskyky ja halu tehdä ihmisen kanssa. Voltti oli harkitsevainen ja rauhallinen. Itsepäisen koko ajan haukkuvan sheltin jälkeen Voltti oli kuin unelma. Uuden oppiminen oli Voltille kuitenkin aina vaikeaa, eikä oikeastaan ikinä oppinut tarjoamaan käytöksiä. Naksuttimen esiin kaivaminen sai sen lähinnä omaan passiiviseen kuplaansa. Koska halusin kouluttaa Volttia pääosin tarjoamisen kautta niin jouduin opettelemaan, miten saan Voltin pysymään aktiivisena ja saan vahvistettua sen itseluottamusta. Voltti halusi aina tehdä kaiken oikein ja asiat opittuaan se mielellään toisti mekaanisesti samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Voltti oli kaikista onnellisin, kun se tiesi, mitä se oli tekemässä ja sai aina tehdä samoja asioita. Voltin kanssa ei tarvinnut ikinä miettiä sitä, että miten treeneistä saa monipuolisia ja vaihtelevia vaan enemmänkin niin, että miten treeneihin saa ujutettua jonkun uuden asian siten, että pääosa treenistä pysyi tuttuna ja turvallisena.

Voltilla oli pennusta saakka vaikeuksia mennä maahan ja istua. Lykkäsin maahanmenon ja istumisen opettamista pitkään ja odotin, että sellainen ns. pennun löysyys menisi ohi. Se ei kuitenkaan ikinä mennyt ohi, vaan kuukaudet kului ja Voltti ei edelleenkään kyennyt istumaan tai makamaan pitkiä aikoja paikallaan. Voltti sai tehdä paikallaolot aina lonkkamakuussa, joka oli sille mieleisin asento. Yritin kovasti saada Volttia käyttämään takapäätänsä paremmin. Opetin sen esim. lenkeillä menemään käskystä ravia ja ulkoilutin sitä paljon vaihtelevissa maastoissa. Teimme paljon myös erilaisia kropanhallintaa parantavia harjoituksia. Voltin kropan löysyys ei kuitenkaan koskaan loppunut. Sen jalat pääsivät elämään paljon liikkeessä ja sen oli vaikea pysyä samassa asennossa. Yhden vuoden tietämillä sen oli helpompi istua ja pystyi jo istumaan esim. luoksetulon jätön ajan paikoillaan. Kaukojen treenaaminen osoittautui lähes mahdottomaksi. Voltti pinnisteli ja pinnisteli, mutta asentojen tekeminen oli sille vaikeaa. Kun totesin takapää kaukot mahdottomiksi, aloin opettaa sille etupää paikallaan kaukoja, mutta niissäkin maahanmeno oli sille vaikea, koska sen jalat jäivät sojottamaan ihan mihin asentoon vain.


Noin 9 kk iässä Voltilla alkoi esiintyä aggressiivisuutta. Aluksi kyse oli resurssiaggressiivisuudesta ja koirien välisiin suhteisiin alettiin puuttua tarkemmin ja huolehdimme, ettei Pörri päässyt ottamaan Voltilta mitään Voltin mielestä arvokasta. Omien asioiden puolustaminen alkoi silti Voltilla voimistua ja marras-joulukuussa Voltti kävi ensimmäistä kertaa Pörrin päälle. Erityisesti jouluaatto jäi mieleeni, kun Voltti kävi muutaman tunnin sisään neljä kertaa Pörrin päälle. Koiria erottaessani jouduin myös itse Voltin puremaksi. Muuten Voltti ei ikinä purrut ihmistä, vaan sen selkeä kohde oli Pörri. Alkoi käydä selväksi, että koiria on tietyissä tilanteissa pakko eristää toisistaan ja niitä ei voi enää jättää valvomatta kahdestaan. Päällekäymisiä tuli aina silloin tällöin. Aina aloitteellinen osapuoli oli Voltti. Pikkuhiljaa päälle käymiset alkoivat käydä entistä järjettömimmiksi, eikä mitään ulkoista syytä ollut nähtävillä. Aloin kirjata päällekäymistilanteita ylös, jotta saisin hahmotettua, mistä ongelma johtui. Myös Pörrin käytöksessä alkoi näkyä eroja. Pörri alkoi olla kotona varuillaan. Se ei mennyt juomaan, vaikka sen oli jano. Se ei mennyt yläkertaan, vaikka sen teki mieli. Pörri alkoi kotona kulkea varovaisesti hiippailen seiniä pitkin. Oli raskasta katsoa miten Pörri alkoi olla varjo entisestä Pörristä. Myös Voltti alkoi vetäytyä paljon omiin oloihinsa. Se nukkui paljon pienellä kerällä pöydän alla ja murisi sieltä kaikille, jos joku liikkui asunnossa.

Otin yhteyttä myös pariin ongelmakoirakouluttajaan, joista toinen kävi meillä kotonakin tarkkailemassa tilannetta. Voltin kanssa alettiin treenata impulssikontrolliharjoituksia, jotta se oppisi toisenlaisen käyttäytymismallin päällekäymisen sijaan. Pohdimme myös koirien leikkaamista, sillä tässä vaiheessa pidimme mahdollisena uros/uros kähinöitä. Meillä kotona käynyt ongelmakoirakouluttuja kuitenkin sanoi, että leikkaamisesta voisi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Koirat selkeästi viihtyivät keskenään ja niillä oli hyvät välit, kun Voltti oli hyvällä tuulella. Kävimme ongelmakoirakouluttajan kanssa myös lenkillä, jossa hän kiinnitti huomiota Voltin pakonomaiseen tarpeeseen pysyä liikkeessä ja kiihtyä. Samoihin aikoihin aggressiivisuuden kanssa Voltilla alkoi esiintyä lenkeillä kiihtymistä ja se alkoi vetää hihnassa. Monikin kouluttaja, kaveri yms. sanoi, että Voltin kiihtyminen ei ollut normaalia. Se kehitti kiihtymisellään itselleen stressiä, josta ei käytännössä koskaan päässyt palautumaan, koska koiraa oli pakko ulkoiluttaa. Siirryimme lenkkeilemään entistä enemmän vapaana metsissä ja harjoittelimme joka lenkillä rauhoittumista ja rentoa mielentilaa, mutta treeni ei tuottanut tulosta.

Ongelmakoirakouluttaja huomasi lenkillä kuitenkin, että Voltin vasemman jalan jalkaterä pääsi kääntymään sisään ja ulospäin. Hän sanoi, että yleensä tällaiset liikkeet syntyvät koirille, joilla on joko ongelmia polvessa tai erittäin löysät lonkat. Ensimmäistä kertaa joku sanoi, että Voltin ongelmien syy voisi olla kipu. Voltti kuvattiin seuraavana päivänä ja kuvat olivat lohdutonta kuultavaa. Voltin lonkat olivat hyvin löysät ja niissä oli nivelrikkoa. Aloin jumpata Voltin takapäätä tasapainotyynyn kanssa säännöllisesti, tein sen kanssa entistä enemmän ravimetsälenkkejä, aloitin nivelravinteet ja ongelmakoirakouluttajan suosituksesta Voltille hankittiin kipulääkekuuri. Kun Voltti oli syönyt kipulääkettä neljä päivää, sen käytös alkoi muuttua. Aggressiivisuus väheni selvästi, se alkoi kotona tehdä muutakin kuin nukkua keittiön pöydän alla. Se alkoi kotona uudelleen kiinnostua leluista ja se oli selvästi rennompi Pörrin kanssa. Se alkoi rentoutua lenkeillä ja pakonomainen ravaaminen alkoi vähentyä. Kuitenkin edelleen tuli myös niitä huonoja päiviä, jolloin Voltin kanssa oli pakko olla varuillaan, ettei se vahingoittaisi Pörriä. Valitettavasti päällekäymisiä pääsi tapahtumaan, mutta sen verran harvempaan, että tilanne tuntui olevan hallinnassa, kunnes tuli juhannus. Voltin kipulääkeannos puolitettiin ja samaan syssyyn sille tuli paljon vapaana juoksemista ja stressaavia tilanteita. Voltti oli koko juhannuksen niin aggressiivinen, että se jouduttiin eristämään omaan huoneeseen. Huoneessa Voltti lähinnä nukkui yksin sängyn alla ja murisi. Voltilla alkoi myös esiintyä unissaan murisemista.


Annen käynnin jälkeen nostimme uudelleen kipulääkeannosta ja taas tuli niitä hyviä päiviä. Niitä päiviä, jolloin aloin saada käsitystä siitä, miten ihana koira Voltti olisi, jos kipu ei varjostaisi sen elämää. Voltti oli kuitenkin perusluonteeltaan iloinen, avoin, sosiaalinen ja kaikin puolin varsin hurmaava koira. Ihmisten oli vaikea uskoa, millainen se oli kotioloissa. Eipä Voltti kipua paljon muualla näyttänytkään kuin kotona. Vaikka välillä tuntui toivo nousevan ja kaikki menevän ok, aloin kiinnittää huomiota siihen, että Voltti oli hyvin kosketusarka takapäähänsä. Kynsiä leikattaessa se vain tärisi, eikä kyennyt syömään. Tassuja nosteltaessa se murisi ja yritti vetää tassua pois. Vihdoin aloin herätä myös siihen, että Voltti söi itseään paljon ja monissa eri tilanteissa. Erityisesti se söi selkäänsä, takajalkojansa ja hännänjuurtansa. Kävimme fyssarilla, jossa Voltti ei antanut hoitaa itseään. Fyssarin testeissä kävi ilmi, että Voltti yritti kaikin keinoin säästellä vasenta jalkaansa, jonka lonkka oli huonompi. Tämä puolestaan sai sen kropan muualta jatkuvasti jumiin. Fyssarin mukaan Voltin takapään tilannetta ei saisi paljonkaan paremmaksi jumppaamalla. Voltin tulevaisuus alkoi näyttää varsin lohduttomalta.

Kun aloin osata paremmin lukea Voltin kipuoireita, aloin havahtua siihen, että Voltti kipeytyi pitkistä lenkeistä. Aloin jättää sitä pitkiltä lenkeiltä kotiin tai lyhensin lenkkejä. Voltilla alkoi esiintyä itsensä syömistä myös ulkokenttätreeneissä ja lenkkien aikana. Koska Voltin vointia ei voitu auttaa edes lääkkeillä ja Voltin ennuste oli lohduton, aloimme kypsytellä mielessämme lopetuspäätöstä. Lopetuspäätöksen tekeminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä Voltti oli treeneissä äärimmäisen hieno. Etenimme sen kanssa kesän aikana paljon ja se olisi ollut suht pienellä treenillä kisavalmis tokon alokasluokkaan.


Heinäkuun lopussa Voltti kävi Pörrin päälle kolmena päivänä peräkkäin. Näistä viimeisin oli tilanne, jossa Voltti oli olohuoneessa ja Pörri tuli keittiöstä olohuoneeseen. Voltti alkoi murista Pörrille, joka lähti takaisin keittiöön häntä koipien välissä ja samassa Voltti kävi Pörrin päälle takaapäin niin, että ensimmäistä kertaa Pörristä irtosi karvatuppoja. Tämän päällekäymisen jälkeen Voltin kipulääkeannosta nostettiin ja se alkoi saada kipulääkettä aamuin illoin, jotta aamuaggresiivisuus vähenisi. Pörristä kuitenkin huomasi, että nyt oli menty jonkun rajan yli ja Pörri ei enää pystynyt luottamaan Volttiin. Poikien välit eivät enää koskaan palanneet ennalleen, vaan Pörri alkoi vältellä ja pelätä Volttia. Tuntui siltä, että minun oli tehtävä aivan kaikkeni, jotta Voltti ei enää ikinä kävisi Pörrin päälle. Tokoleirillä minulla oli vihdoin aikaa pysähtyä tarkkailemaan Volttia ja miettiä tilannetta. Kun Voltti oireili siellä selvästi ja söi itseään runsaasti, vaikka se oli juuri hoidatettu, syntyi lopullinen päätös Voltin lopettamisesta.


Irtipäästäminen oli kuitenkin täyttä tuskaa. Koska niitä hyviäkin hetkiä oli loppuun saakka, tuntui koko ajan, että kyllä tässä voitaisiin vielä hetki selvitä. Lopulta totesin, että Voltin elämän pitkittäminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kenenkään etu. Samalla tajusin, että en ole juuri koskaan saanut tutustua siihen ns. oikeaan Volttiin vaan Voltti oli ensin pentu ja sen jälkeen kipukoira. Mitään muuta en voisi toivoa enempää kuin, että Voltti olisi ollut terve ja että sen elämää ei olisi varjostaneet kivut. Sitä kukaan ei osannut sanoa, että miksi Voltti reagoi kipuun niin voimakkaasti. Jäi myös arvailujen varaan se, että oliko Voltilla hermokipuja vai ei. Nyt Voltti kuitenkin on kivuton ja minä kokemusta rikkaampi. Päivääkään en vaihtaisi pois. Voltin vilpitön rakkaus oli jotain niin hienoa ja sen iloinen ja hyväntuulinen luonne jotain niin ihanaa. Voltin kanssa treenattiin paljon vauhtiliikkeitä, jotka olivat Voltin suosikkeja. Juostessaan Voltti hetkeksi unohti kaikki kivut ja eli hetkessä. Se yritti aina tehdä parhaansa ja käsi sydämellä voin sanoa, että Voltin kanssa oli aina ilo treenata. Sen ihana hännän huiskutus on syöpynyt niin syvälle verkkokalvolleni, etten varmaan ikinä voi unohtaa sitä. Mielelläni olisin treenannut Voltin kanssa vielä kauemminkin ja käynyt esittelemässä sitä koekehissäkin, sillä niin hieno pikkunassikka se oli. Kiitos Voltti niistä kaikista ainutlaatuisista hetkistä, joita sinun kanssa oli! Jätit minuun lähtemättömän vaikutuksen!

Tässä lopuksi vielä treenivideota Voltista. Meidän kotihalli oli yksi niistä harvoista paikoista, joissa Voltti ei ikinä näyttänyt kipua. Voltti rakasti hallia ja rakasti treenaamista.